Veren hyytymisjärjestelmä on monimutkainen kokonaisuus, jonka häiriöiden syyt ovat moninaiset. Tarkka analytiikka auttaa oikean hoidon valinnassa.
Hyytymisen ja fibrinolyysin tasapaino
Verenvuodon tyrehdyttämiseen tähtäävä hemostaasi eli veren hyytyminen alkaa verisuonen supistumisella. Primaarisessa hemostaasissa verihiutaleet aktivoituvat ja tarttuvat vuotokohdan reunoihin ja toisiinsa. Samalla käynnistyy sekundaarinen hemostaasi, jonka tuloksena fibrinogeeniproteiini pilkkoutuu ja polymerisoituu fibriiniverkoksi. Yhdessä trombosyyttien kanssa verkko muodostaa tulpan vuotokohtaan. Kun verenvuoto on saatu tyrehdytettyä, fibrinolyysi hajottaa muodostuneen hyytymän.
Veren hyytyminen ja fibrinolyysi ovat kaksi laajaa, toisiinsa vaikuttavaa, entysymaattisten reaktioiden koneistoa, joiden välillä vallitsee herkkä tasapaino. Ihmistä ei saa päästää vuotamaan kuiviin, mutta kun haava on ummessa, hyytymistä pitää hillitä. Hyytymishäiriöissä on kyse tämän tasapainon horjumisesta.
Perinnöllisiä ja hankittuja häiriöitä
Hyytymishäiriöt voivat olla perinnöllisiä tai hankittuja. Esimerkiksi useissa hemofilian muodoissa veren hyytyminen ei tiettyjen geneettisten häiriöiden takia tapahdu normaalisti. Tukostaipumuksista kärsivällä puolestaan voi olla esimerkiksi perinnöllinen fibrinolyysin häiriö, joka altistaa veritulpille. Jotkut perinnölliset tekijät saattavat olla myös riskitekijöitä, joiden vaikutus tulee näkyviin vasta tietyissä tilanteissa. Ne saattavat esimerkiksi nostaa ehkäisypilleriä käyttävän henkilön veritukosriskiä huomattavasti.
Hankituista hyytymisjärjestelmän häiriöistä yleisimpiä ovat maksan sairaudet, K-vitamiinin puutos sekä laajat infektiot ja traumat. Jälkimmäisten myötä voi kehittyä tila, jossa potilaalla voi olla hyytymiä ja hän voi samanaikaisesti vuotaa.
Myös koronavirusinfektion on huomattu voivan aiheuttaa häiriöitä veren hyytymisjärjestelmään. Osalla sairaalahoidossa olevista koronaviruspotilaista on havaittu suurentunut hyytymisriski. Myös havainnot mahdollisista yhteyksistä koronavirusrokotteiden ja veren hyytymishäiriöiden välillä ovat viime aikoina herättäneet keskustelua. Eräiden koronarokotteiden on todettu synnyttävän hyytymisjärjestelmää aktivoivia autovasta-aineita.
Hyytymishäiriöitä voi esiintyä hyytymisjärjestelmän kymmenissä eri kohdissa, ja luonteeltaan ne voivat olla hyvin erilaisia. Häiriöiden perinpohjainen selvittäminen vaatii monesti asiantuntijuutta ja suurta määrää tutkimusmenetelmiä. Oireiden perimmäisestä syystä on tärkeä päästä perille, jotta potilaalle osataan tarjota parhaiten toimiva hoito.
Antikoagulaatiolääkkeet
Hyytymishäiriöihin pyritään vaikuttamaan eri lääkkeillä. Tukostaipumuksista kärsivälle potilaalle voidaan antaa antikoagulanttia, joista suomalaisille tutuin on varfariini Marevan. Varfariinihoidon tehoa seurataan säännöllisesti INR-kokeella, joka on Suomen yleisin veren hyytymistutkimus – ja samalla ylipäätään yksi yleisimmistä laboratoriotutkimuksista.
Isot laboratoriot voivat tehdä satoja tai jopa tuhansia INR-tutkimuksia päivässä. Automatisoitujen ja esikalibroitujen menetelmien hyöty onkin huomattava tutkimusten työmäärän ja kustannusten kannalta. Tehokkaiden menetelmien hyödyntäminen päätyy potilaan eduksi.
Viime aikoina varfariinihoidon rinnalle on noussut hoito suorilla antikoagulaatiolääkkeillä, jotka eivät vaadi yhtä tiivistä hoidon seurantaa.
Hyytymishäiriön mittaaminen
Mitä paremmin hyytymishäiriön syy on selvillä, sitä parempi perusta kestävälle hoidolle saadaan luotua. Hyytymistutkimuksissa edetään usein yleisemmästä yksityiskohtaisempaan: Ensin tutkitaan hyytymisjärjestelmän suurempia toimintakokonaisuuksia pyrkien seulomaan, missä järjestelmän osa-alueessa häiriö esiintyy. Siitä edetään tarkentaviin yksityiskohtaisempiin tutkimuksiin ja yhä syvemmälle, kunnes häiriön perimmäinen syy löydetään.
Yksittäisten testien tulosten tulkinta ja jatkotestien suorittaminen näytteestä tulosten perusteella vaatii korkeaa asiantuntemusta. Laboratorioiden avuksi onkin kehitetty analysaattorien yhteydessä toimivia ohjelmistoja, jotka pystyvät tutkittuun tietoon perustuvien algoritmien avulla teettämään näytteille automaattisia lisätutkimuksia aiempien tulosten perusteella.
Monet hyytymistutkimukset ovat luonteeltaan funktionaalisia kokeita, joissa ei mitata vain aineiden määrää, vaan myös niiden toimivuutta. Esimerkiksi yleisimmän perinnöllisen veren hyytymishäiriön, von Willebrandin taudin, kohdalla selvitetään niin von Willebrand -tekijän toimintaa kuin pitoisuuttakin. Tulokset kertovat, minkä tyypin häiriöstä on kyse. D-dimeeritutkimuksisssa puolestaan tutkitaan fibriinin tietyn hajoamistuotteen määrää. Luotettavan D-dimeeritestin avulla keuhkoveritulpan ja syvän laskimotukoksen todennäköisyys potilaan oireiden aiheuttajana on mahdollista poissulkea erittäin suurella todennäköisyydellä.
Hyytymishäiriöt leikkaussaleissa ja teho-osastoilla
Monissa leikkauksissa vuotoriski on suuri, etenkin trauma-, elinsiirto- ja sydänkirurgiassa. Leikkaustilanteessa vuoto pitää saada nopeasti pysäytettyä, koska kyse voi olla jopa minuuteista. Vuodon syyn selvittäminen ohjaa hoitomuotoa: tarvitseeko potilas fibrinogeeniä, trombosyyttejä, hyytymistekijöitä, hepariinin vastavaikuttajaa vai antifibrinolyyttiä – vai onko vuoto kirurgista alkuperää? Välttämällä turhia toimenpiteitä ja kohdentamalla hoito oikein säästetään rahaa ja resursseja sekä ennen kaikkea pienennetään potilaalle koituvia riskejä ja parannetaan potilaan ennustetta.
Akuutin vuototilanteen nopeaan seulontatutkimukseen on kehitetty viskoelastisia menetelmiä, joiden perusteella potilaalle voidaan antaa oikein kohdennettua hoitoa. Viskoelastiset menetelmät osoittavat luotettavasti myös potilaan mahdollisen hyperfibrinolyyttisen tilan.
Herkän tasapainon kokonaisuus
Veren hyytymisjärjestelmä on monimutkainen ja herkässä tasapainossa oleva kokonaisuus. Hyytymishäiriöiden juurisyyn selvittämisessä ja oikean hoidon määräämisessä kattavalla ja luotettavalla analytiikalla on erittäin suuri merkitys. Tarkoituksenmukaisesti valitut ja suorituskykyiset analyysimenetelmät pitävät myös terveydenhuollon kokonaiskustannukset kurissa.
